Jazzliiton kiertue
Jazz Barissa 27.10.2005
Jazz voi olla yhtä juhlaa silloin, kun kaikki on kohdallaan. Oli se vaan taas hienoa istua Jazz Barin pehmeillä penkeillä, ahtaasti kylki kyljessä toisten yhtä lailla kuuntelemaan virittyneiden ihmisten kanssa, jakaa kokemus, joka syntyy kun musiikki tulee, puhuttelee, vie mennessään. Joona Toivanen trio palasi kotikaupunkiinsa ja kotibaariinsa juhlavasti.
Yhtyeen hieno balanssi on tallella, ja itseluottamus tuntuu kasvaneen muiden soittokokemusten myötä. Kyllä nyt kelpasi nautiskella tämän päivän persoonallisimpiin kuuluvan pianotrion esityksistä.
Opiskelut ovat vieneet soittajat eri tahoille, ja etenkin pianisti Joona Toivanen ja rumpali Olavi Louhivuori ovat tehneet monenlaista muuta musiikkia parin viime vuoden aikana.
Trion henkinen yhteys on kuitenkin säilynyt, ja jotenkin tämä harvemmin yhteen kokoontuminen näyttäisi vain ruokkivan bändiä. Näki selvästi, että tätä oli kaivattu, ja yhdessä soittaminen oli trion muusikoille yhtä nautinnollista kuin konsertin kuuntelu meille muille.
Maukkaan kattauksen alkuruokana päästiin tutustumaan Olavi Louhivuoren uusiin sävellyksiin, jotka ovat tulossa yhtyeen seuraavalle, järjestyksessä kolmannelle levylle. Yhden Toivasen kappaleen jälkeen edettiin tutumpaan pääruokalajiin, sävelmistöön kahdelta ensimmäiseltä levyltä (Numurkah vuodelta 2000 ja Lumous vuodelta 2002).
Makean jälkiruoan paikalle asettui encorena kuultu ”kappale, jonka jo luulimme jättäneemme taaksemme”. Hittibiisi Kantele saikin sitten intoutuneen kohtelun. Jos rummunsoitto voi olla nerokasta, tässä kappaleessa Louhivuoren rytminen kekseliäisyys ja soinnillinen värikkyys yhdistettynä hänelle niin luontaiseen svengaavuuteen oli sitä, nerokasta soittoa.
Konsertin kuluessa myös Joona Toivasen näkemyksellisyys ja kokonaisuuksien taju vakuuttivat jälleen kerran. Pianisti vie musiikkia uppoutuneella intensiteetillä, vaan hallitusti, jossakin jazzin ja kamarimusiikillisen taiteen välimaastossa.
Tapani Toivaselta kaipasin väliin voimallisempaa otetta, sillä vaikka trio taipuu paljolti kamarijazzin suuntaan sen energiajaksot kyllä kestäisivät basistilta rouheampaakin ulostuloa.
Ihailla vain täytyy tämän kolmikon dramaturgian ja dynamiikan tajua. Kaikki on paikallaan, svengittelystä seesteisiin maalailuihin. Maagisimmillaan yhtyeen soitto on ehkä silloin kun musiikki vaipuu kohti hiljaisuutta.
Silloin jokainen ääni on tarkkaan harkittu ja vähillä nuoteilla ilmaistaan paljon. Värit ovat kuulaan kirkkaita, maalataan haikeita, helliä näkymiä.
Pentti Ronkainen, Keskisuomalainen 29.10.2005