Frost on Joona Toivanen trion paras levy
Joona Toivanen trio on tehnyt parhaan levynsä. Uusi tänään julkaistava Frost on taiteellisesti, tyylillisesti ja soitannollisesti hieno harppaus eteenpäin aiemmista, sinänsä hyvistä levyistä Numurkah (2000) ja Lumous (2002).
Nyt siis pitäisi ehkä tietää, mikä on Joona Toivanen trio. Yhtye on nimittäin esiintynyt Helsingissä vähän tai ei lainkaan. Syynä on osin se, että trio syntyi ja kasvoi Jyväskylässä vuodesta 1997 lähtien. Viime aikoina pianisti Joona Toivanen on opiskellut ja työskennellyt lähinnä Göteborgissa.
Pääkaupunkiseudun ja samalla Suomen nousevan nuoren jazzin parrasvaloihin Joona Toivanen Trio tuli varmalla tavalla vuonna 2000, kun se voitti pohjoismaisen jazzyhtyekilpailun, Young Nordic Jazz Cometsin Suomen karsinnan ja samalla koko kilpailun.
Viime vuosituhannen lopulla oli alkanut nuoren suomalaisen jazzin nousu kansainvälisille areenoille erityisesti Sibelius-Akatemian ja Pop & Jazz – Konservatorion kautta. Toivasen trio osoitti osaltaan toisenkin jazzin kasvukeskuksen, Jyväskylän. Myöhemmin JTT ohitti Helsingin myös siten, että esiintymismatkat suuntautuivat Eurooppaan, Australiaan, Japaniin ja muualle itään tavallaan Trio Töykeiden jalanjäljissä. Eniten Suomessa on kuultu trion rumpalia Olavi Louhivuorta, joka soittaa toisen pohjoismaisen voittobändin Ilmiliekin jäsenenä omien hommien lisäksi. Monipuolinen Louhivuori on kunnostautunut myös säveltäjänä. Kuten aiemmillakin trion levyillä, Louhivuori on säveltänyt puolet uuden Frost-levyn materiaalista.
Frost liittyy harvinaisen nautittavasti ja tasapainoisesti runollisten ja modernien pianotriojen klassiseen, Keith Jarrettin jälkeiseen sarjaan. Joona Toivanen ei pianistina ole Jarrettin tai monien suomalaistenkaan kollegoiden vertainen virtuoosi, mutta hänen ilmaisukykynsä on omaa luokkaansa. Toivanen ajattelee ja sitten sanoo eikä lurittele, mitä sylki sormiin tuo. Kun Toivasen improvisointityyli on noin sävellyksellinen, hän tarvitsee tuekseen trion pitkälle harkitun vuorovaikutuksen dynaamisine ja hienostuneine yksityiskohtineen. Ja tämän trio toteuttaakin nyt entistä uljaammin.
Sen lähin tyylillinen tangentti on ilman muuta Esbjörn Svenssonin E.S.T. Ja nimenomaan vanha kunnon E.S.T. ilman sähköisiä, osin epäonnistuneita tyylikokeiluja. Frostin vahvuus on rehellinen, kaunis ja temputon työstö. Levyn musiikilla on poikkeuksellinen kyky ilmaista sellaista kaihoa, jossa yhdistyvät melankolia ja ilo.
Jukka Hauru, Helsingin Sanomat 18.1.2006